Se tapahtui Nepalissa, kun reilut kaksi viikkoa Annapurnan vuoriston ympärivaellusta oli takana. Maa oli järissyt toissapäivänä ja nyt järisi sisälläni, ei tuhoisasti, vaan rakentavasti. Häpeää, empatiaa ja haavoittuvuutta tutkivan Brené Brownin Daring Greatly (Uskalla haavoittua) -kirjan ensisivut laukaisivat reaktion, joka jatkui voimakkaana useita päiviä. Inspiroituneena kirjasin ajatusvirtaani muistivihkoon ja kävelin yksin kohti korkeuksia. Kauniin jylhät maisemat saivat sieluni nauramaan ja vuoristonpurojen solina tuntui tuovan kirkkaita visioita siitä, mitä minun tulisi tehdä.
Visioita ja ajatuksia tulevasta oli tullut jo aiemmin. Erityisesti kaksi kokemusta olivat vaikuttaneet minuun syvästi. Ensimmäinen visio tuli mielikuvaharjoituksessa, jossa kuvailin minua ohjanneelle naiselle näkeväni itseni valkoisessa kirkkaudessa ihmisten ympäröimänä, välittäen heille iloa ja rakkautta. Samalla häpesin tätä kristillistä taidetta muistuttavaa näkymää ja mieleeni tuli ajatus: ”Mitä sinä itsestäsi oikein kuvittelet, meinaatko olevasi Jeesus?”
Toisen voimakkaan vision sain ryhmämeditaatiossa, jonka alkuun juotiin rentouttavaa raakakaakaota. Olin aavistuksen epäilevä, enkä uskonut kaakaon ja meditaation toimivan omalla kohdallani. Alkuun se ei toiminutkaan, mutta kun toinen ohjaaja noin tunnin kuluttua alkoi laulaa sanatonta laulua, kyyneleet valuivat poskillani ja upposin uudestaan kirkkauteen. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, mutta tunsin sanat: ”Auta ihmisiä, kaikesta muusta pidetään huoli.” Tuttu epäilevä ajatus kaikui jostain: ”Mitä sinä luulet olevasi?”
Nuo kokemukset saivat minut pohtimaan, mitä ne merkitsivät. Olinko saanut yhteyden sisimpääni, vai olivatko ne vain harmitonta mielikuvituksen tuotetta? Kerroin muutamalle ystävälleni kokemuksista tiedustellen, olenkohan mahdollisesti alkanut puhua täysin pehmoisia. He kuitenkin kokivat tuon kaiken olevan varsin luonnollisen kuuloista minulle, eivätkä nähneet aihetta huoleen. Sain mielenkiintoisia tulkintoja, kun aloin keskustella kokemuksista uusien ihmisten kanssa ja oma pohdintani jatkui – miten suhtautua kokemuksiin?
Prosessi henkisen kasvuni kanssa oli kestänyt jo vuosia, kiihtyen koko ajan. Alkuun se aiheutti pieniä muutoksia ajattelussani ja siinä, miten suhtauduin elämään. Sain uskallusta astua epämukavuusalueilleni ja luopua hallinnan tavoittelusta. Se johti lopulta isompiin muutoksiin ja kokeiluihin. Tein monia itselleni pelottavia asioita: laskuvarjohyppyjä, sukellusta, vaeltamista yksin erämaassa. Pariterapian avulla epäterveellä pohjalla ollut vuosien suhde saatiin vihdoin päätökseen. Laatuauto vaihtui pieneen ja edulliseen. Hyvällä mallilla ollut työura jäi taka-alalle. Omistusasuminen vaihtui vanhempien nurkissa pyörimiseen. Lopulta oli lähdettävä maailmalle tuulettumaan pelkän menolipun kanssa.
Annapurnan kokemusten jälkeen alkoi sisäinen paini. Ajatus puheista oli rakentunut mieleeni melko selkeänä, mutta epäilys ja pelko piinasivat. Mieleni möröt huusivat: ”Mitä ihmisetkin ajattelevat, kuka sinä olet puhumaan muille mitään elämästä?” Ja silti juuri tuo oli minulle valjennut. Ymmärsin Brownin kirjoista, että tiedän käytännössä todella paljon siitä, mistä hän kirjoittaa. Olen elänyt pelon, häpeän ja riittämättömyyden tunteiden kanssa onnistuen kuitenkin muokkaamaan mieleni toimintamalleja onnellisuutta tukeviksi. Eivät nuo tunteet elämästäni poistuneet ole, mutta osaan elää niiden kanssa paremmin. Sen lisäksi, että olen käytännön asiantuntija – kuten itse asiassa jokainen meistä – osaan pukea tietoni sanoiksi.
Minulla on voimakas halu auttaa ihmisiä löytämään oma äänensä ja uskallus kuunnella sitä. En ole opettaja hienoilla tutkinnoilla enkä guru, mutta tarkoitus onkin hyväksyä epätäydellisyys ja toimia tänään eikä sitten joskus. Olen riittävä juuri nyt, juuri sellaisena kuin olen tällä hetkellä. Brown onnistui myös selittämään minulle, mikä ääni kuiskaa korvaani epäilyksen sanoja. Se on häpeä. Pelko joutua hylätyksi, jos ajatteluni ja toimintani eivät miellytä muita. Oli siis aika palata Nepalista Suomeen ja kohdata pelko. Astua ihmisten eteen. Matkailun jatkaminen olisi ollut helppo ja houkutteleva tapa paeta. Halusin kuitenkin jakaa huomioni siitä, mitä olen löytänyt matkallani ihmismielen syvyyksiin ja levittää tietoa Brownin tutkimuksista.
Lukion englanninkielentunnilla ensimmäisen kerran näkemäni Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan viesti iski aikanaan kuin salama – ja tekee sen edelleen. Meidän on uskallettava elää sisimpämme mukaan. Jos pystyn auttamaan muita siinä, koen sen todella arvokkaaksi ja samalla pääsen toteuttamaan omaa sisäistä paloani.